fbpx

Matkalla Kilimanjaron huipulle

Olen matkalla. Olen oikeasti matkalla yksi pieni askel kerrallaan. Välillä pysähdymme ihailemaan lammen pinnalla leijuvaa usvaa tai sammalen pehmeyttä sateen jälkeen. Tällä matkalla saa halata puita – ja ystäviäkin. Tällä matkalla voi pysähtyä rauhassa evästauolle ja kellahtaa ottamaan päiväunet. Tällä matkalla ei ole kiire, mutta on kuitenkin määränpää.

Kuukausi sitten korvaani kuiskattiin, että minulla on unelma. Olen päättänyt kiivetä syksyllä 2019 Kilimanjaron huipulle. Hihkaisen spontaanisti: “Vau! Ihanaa, että sinulla on unelma ja olet oikeasti toteuttamassa sen.” En jää aihetta sen kummemmin pohtimaan. Myöhemmin kuiskaaja palaa ja supattaa korvaani: “Lähde sinäkin kiipeämään ryhmämme mukana Kilimanjarolle.” Ensimmäinen tunteeni on hämmennys. Ei minulla ole tarvetta ylittää itseäni tällaisella suorituksella. Hämmennyksen läpi kutsu jää silti kutkuttelemaan uteliaisuuttani. Miksi aina innostun niin helposti kaikesta? Olisiko tämä sittenkin minun juttuni? Kun puolisonikin vielä innostuu aiheesta, on matka vaivihkaa alkanut.

Pääsemme mukaan Kilimanjaro-retken whatsup-ryhmään. Linkki vie tutustumaan, mistä kaikessa on kyse. Reilun viikon verran kiivettäisiin rauhallisesti edeten, mutta täysiä päiviä. Maisemat ovat häikäisevät, apujoukkoja ympärillä, mutta jokaisen matkaan mahtuisi monta hetkeä ja tunnelmaa. Varustelista tuntuu pitkältä ja tärkeältä ymmärtää. Kai joku sitten neuvoo, miten niitä kaikkia käytetään ja kuuluu pukea. Tuntuu vähän hurjalta koko juttu.

Kerron suunnitelmista ystävälleni. Nyt on hänen vuoronsa kiljahtaa: “Vau! Minä lähden mukaan. Olen juuri tajunnut, että tämän haluan tehdä. Nyt minulla on tavoite, jota kohti edetä.” Kaivamme kalenterit esiin ja alamme etsiä aikaa yhteisille metsäretkille, portaiden kiipeilyille ja kävelyille. Olen viime viikkoina paljon pohtinut, miten vähän olen ystävieni kanssa ja miten tärkeää se minulle on. Ihan parasta, että kalenterissa on nyt yhteisiä hetkiä ystävän kanssa ja samalla saamme syysmyrskyjen ja loskakelienkin aikaan itsemme ulos ja liikkeelle.

Tänään vietimme ystäväni kanssa upean puoli päivää Nuuksion kansallispuistossa. Aamu oli kuulas ja usva höyrysi. Ensimmäisten mäkien jälkeen jo puuskutimme takkeja availlen, mutta hymyt kasvoilla ulottuivat korviin. Aurinko paistoi, luonto pukeutui vielä vihreän eri väreihin syksyä odotellessa, vaelluskengät natisivat ja maailma parantui juttu kerrallaan.

Kiitos Kilimanjaro tästä matkasta, jonka meille tarjoilet. Elän täysillä sen jokaisen askeleen. Ei sitä tiedä, vaikka vielä tapaamme vuoden kuluttua. Tämä matka ei ole suoritus. Tämä matka on hetkiä itsensä, läheisten ja ystävien, hyvinvoinnin, luonnon, liikkumisen, pysähtymisen ja palautumisen äärellä. Nyt ymmärrän, mitä tarkoittaa: “Tärkeintä ei ole määränpää, vaan matka.” Silti on tärkeää olla määränpää, jotta matkalle tulee lähdettyä.

Ihanaa eloa sinulle, Alisa

Piditkö lukemastasi? Klikkaa nappia ja jaa se ystävillesi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *